Hymy huulilla ja tukka tulessa

Olen saanut lukuisia toiveita, että alkaisin taas kirjoittaa. Ilmeisesti olen onnistunut jutuillani sekä viihdyttämään, vihastuttamaan ja ihastuttamaan ihmisiä. Katsotaan mihin vielä pystyn. Teen tätä itelleni, mutta myös sulle lukija. Mikäli mä saan hymyn jonkun huulille tai kyyneleen silmään oon onnistunut. Kiitos.

Elämä on opettanut mulle, että positiivisuus voi joskus kääntyä itseä vastaan. Sanokaa vaikka negatiiviseksi ihmiseksi, jolla on ongelma joka tilanteeseen. Perussettiä mitä elämäntapavalmentajat heittää. ”Pysy erossa negatiivisista ihmisistä ja älä puhu pahoista asioista.” Vaihtoehtoja on lähestyä ja käsitellä elämän vaikeita asioita rakentavasti. Se ei tarkoita sitä, että vastoinkäymiset tulee piilottaa.

Hymy huulilla, vaikka tukka olis tulessa. Tiedättekös mitä. Kyllä ne ihmiset uskoo. Roolisuorituksista saisi jakaa palkintoja ihan tavan kansalle. Olet timanttista tekoa, mihin ei mikään iske. Joskus tulee se päivä kun voimavarat onkin lopussa. Tilanteessa, jossa tarvitset tukea, neuvoa, ymmärrystä. Eihän sellainen ihminen sitä kaipaa, joka elää yksin ja hymyilee siinä instan pyllykuvassa.

Haloo ihmiset! Kuka täällä vielä tänä päivänä on niin tärähtänyt, että luulee että netin postauksia selaamalla sä voit oikeasti nähdä tai tietää ihmisen elämästä yhtään mitään! Vaikka kirjottaisin joka ikisen mun askeleen mitä otan, se ei ole kuin murto-osa siitä oikeasta elämästä mitä elän. Ihmisen kokema maailma kuitenkin tapahtuu siellä sen kropan sisällä ja hymyn takana mitä me ulkopuoliset nähdään. Sulle tai mulle on todellisuutta se mitä me tunnetaan ja koetaan riippumatta siitä miten se toisen  silmään näyttäytyy.

beamc9sceaabcut

Joskus realiteetti on hyvin kaukana siitä mikä kuva ulospäin halutaan viestittää. On itsetunto kohdillaan ja elämä hymyilee, vaikka totuus on että ainut mikä saa ihmisen rentoutumaan ja olemaan oma itsensä on viikonloppukänni. Keinot saada huomiota (väliäkö sillä oli se kuinka halventavaa hyväänsä) on avonainen kaula-aukko ja tekoripset. Bisnekset loistaa ulospäin samaan aikaan kun perhe näkee nälkää ja avioeroa pukkaa.. mut näistä ei puhuta. Ei puhuta ei. Vain suljettujen ovien takana, visusti piilossa. Jokuhan vielä luulee, että olet haavoittuvainen ihminen!

Jokainen vetää toki rajan mitä haluaa näyttää ja mitä jakaa ulkopuolisille. On enemmän kuin ”hienoa” jos osaa pitää sitä kulissia yllä. Joillakin meistä on harvat ja valitut kelle uskoutuu kun elämä ei olekkaan yhtä glitteripumpulia. Kelle uskottu on kaveri ja kelle terapeutti, kaikilla meillä ei ole yhtä ainoaa. Toisinaan on viisasta pitää asiat pienen piirin tiedossa, koska valitettavasti meidän rinnalla kulkee myös ihmisiä jotka kärkkyvät tilaisuuttaan vetäistä matto meidän jalkojen alta.

Tunteita voi purkaa somen kautta, elämää voi käydä läpi sen kautta.. Silti se on vain väline ja kanava, ei elämä! Olen sitä mieltä, että jokaisella pitäis olla oikeus riekkua jossain ne tunteensa pihalle ja jos ei ole sitä keinoa niin kaikki sais apua sen etsinnässä. Mä kirjotan. Joskus jos oon ilonen tanssin ja laulan täyttä kurkkua tuolla lenkkipolulla välittämättä tippaakaan siitä, soittaako joku mulle jo kyytiä valkotakkisten matkaan. Ei tarviis pidätellä. Menkää potkimaan vaahteranlehtiä syysaurkinkoon tai hyppimään kuralätäkköön jos se tekee onnelliseks. Heittäkää se kolmen tonnin telkkari seinään jos se helpottaa. Seurauksetkin toki pitää olla valmis kantamaan, jos viskaat sen telkan seinään vaimo saattaa suuttua.

Sosiaalinen media on kuitenkin nykypäivää ja osa meidän päivittäistä viestintää. Tästä viestinnästä kuitenkin puuttuu monia vuorovaikutuksen elementtejä, jotka mielestäni ovat ensisijaisen tärkeitä kun ihminen haluaa tulla tulla nähdyksi tai kuulluksi. Onko se joku kirjoittamaton sääntö, että vain hymykuvilla, tisseillä ja onnenhehkutuksilla saa tykkäyksiä (ne ovat kuulemma nykypäivän tapa ilmaista tukensa tiesi joku artikkeli kertoa) Jaetaan vain ne huippuhetket? Mielellään vähän liioitellusti?

Väärinkäsityksiä sattuu tämän tästä kun viestitään näkemättä tai kuulematta kanssakommunikoijaa. Yhden sanan ympärille voi kuka tahansa rakentaa omassa mielessään täysin surrealistisen tarinan. Haluaisin muistuttaa ihmisiä käyttämään filtteriä lukiessa tai tai katsellessa kuvia ja videoita. Älkää olko aivopestyjä apinoita joita tietokoneen ruutu ohjailee.

Nää on vain kirjaimia joista tulee sanoja, joista tulee lauseita. Nää on vaan kuvia. Jokainen vetää oman tulkintansa asioista sen perusteella miten elämänpolku on itseä kasvattanut.

Ihmisen valmiudet tulkita ja nähdä ympäröivää mailmaa on musta-valkoiset ja suppeat, jos kuvittelee että elämä tapahtuu somessa. Se, että mä näytän peukkua valokuvassa ei kerro sitä, että olin sinä päivänä ehkä saanut nyrkkiä ja mun päälle oli syletty. Asioita joista ei sosiaalisten etikettien mukaan saa puhua? Ihmisethän kauhistuu jos tietää mitä netin ulkopuolella tapahtuu..

Kysynpä silti vaan, että mitä me tällä illuusion ylläpitämisellä oikeasti saadaan aikaan? Valheellinen turvallisuuden ja hyväksymisen tunne? En yhtään ihmettele, miksi meistä itse kukakin välillä flippaa kun roolisuoritusta saa vetää millon mihinkin suuntaan. Tunteiden hallintaa ja pokerinaamaa. Eikö se riitä että se kuuluu asiakaspalvelutyössä työnkuvaan? Mihin kaikki se mitä me ei saada kanavoitua ulos menee!? Se menee pinnan alle kytemään ja räjähtää sieltä ulos, niin saadaan aikaan perhesurmia ja mtpotilaita.

Halutaanko me lukea oikeasti lisää niitä otsikoita: ”Hän oli ihan tavallinen perheen isä” tai ”Koulusurmaaja oli pidetty urheilijatyttö” HERÄTYS! Ollaanko me ihmiset oikeasti niin sokeita, että nämä asiat vain tulevat puskista? Kukaan ei osannut odottaa? On välikäsiä jotka voi ehkäistä tälläiset tapahtumat. Se voi olla terkkarin masennusseula, se voi olla naapurin tekemä lastensuojeluilmotus.. ei, kaikkea me ei voida estää mutta me voidaan pitää silmät auki ja tarjota tukea sen kapasiteetin mukaan mikä meillä itse kullakin on.

Tervetuloa (somen ulkopuoliseen) maailmaan!?